Kävin eilen katsomassa Kannelmäen kulttuuritalolla flamenco esityksen<3. Musiikista vastasi Oululainen La Pandilla-yhtye ja showta terästi yli tusina flamencotanssijaa^^. Rojo(punainen) oli tapahtuman nimi. Sain aivan kauheat kiksut rytmikkäästä ja tulisesta tömistelystä, joka soi vieläkin päässäni :D.

Koko hoitoa mainostettiin jotenkin mukamas fiksusti siteeraamalla Platonin ajatuksia siitä, miten liike vaikuttaa musiikkiin ja toisinpäin. Tämä esitys toimi sen yli tusinan tanssijan jonkinlaisena koulutusprojektin päätöksenä, jota he olivat ymmärtääkseni veivanneet koko vuoden 2008. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa filosofiset pohdiskelut kun kyseessä oli hyvää musaa ja tulista taustamekastusta :) .

Kun konserttisalin valot olivat himmenneet ja bändin jäsenet asettuneet paikoilleen, tulivat tanssijat vaivihkaa pimeyden verhossa lavalle asemiin heidän eteensä. Silmien totuttua hämärään pystyi jo näkemään lavalla olevien hahmojen ääriviivat. Kaksi muusikoista alkoivat verkkaisesti taputtamaan ja tanssijat kääntyivät yhtä hitaasti kannoillaan pimeällä konserttilavalla. Yhtäkkiä punainen valo syttyi ja voimistui kunnes vain valaisi orkesterin jäsenet ja tanssijoiden hahmot, mutta jätti kasvot hämäriksi. Huilu tuli mukaan soittaen pitkiä itämaiselta kuulostavia, valittavia nuotteja. Pikkuhiljaa taputtajat kiihdyttivät rytmiään, ja heidän edessään olevat tekivät samoin. Tässä vaiheessa jo jännitykseni oli niin kiihkeätä, että en halunnut menettää sekuntiakaan edessäni aukeavasta näkymästä. Sitten kitara alkoi soittamaan ja jännitykseni laukesi kun rupesin tarkkailemaan kitaristin työskentelyä. Samalla syttyivät kirkkaat valot ja tanssijat alkoivat tanssimaan, mutta tässä vaiheessa en ollut enää kiinnostunut heistä, vain musiikista. 

Kun tanssioita oli kuitenkin niin paljon, etten nähnyt taka-alalla soittavaa kitaristia, päädyin yleisesti tarkastamaan esitystä. Tanssijat olivat hyviä ja asiansa osaavia. Kohta hyvä meininki vei mennessään. Musiikin raikuessa ja kenkien hakatessa puulavaa rupesin mesmeroitumaan kaunista koreografiaa seuratessani. Jossain vaiheessa vokalistit rupesivat laulamaan espanjaksi ja rummuttava rytmi löi tajunnan tyhjäksi kaikesta epäolennaisesta. Vain se hetki oli tärkeä.

Esitys seurasi toistaan. Esiintyjät nauttivat silminnähtävästi tanssistaan ja musiikistaan. Se oli intensiivistä, kuumaa, soljuvaa, räjähtävää, naisellista, kovaa ja pehmeää. Kaikkea siltä väliltä.

Ennenkuin huomasinkaan ajan menneen ohitse, nousivat kaikki artistit riviin ja kumarsivat yleisölle. Katsojat taputtivat kiihkeästi ja huusivat esiintyjille. Pikkupoika juoksi lavalle antamaan kukkapuketin yhdelle tanssijoista. Sitten kitaristi rupesi yhtäkkiä soittamaan ja tanssijat taputtivat edelleen koreografin ja esityksen ohjaajan Maija Lepistön astuessa lavalle. Hän alkoi itsekin tanssimaan laulajan edelleen laulaessa ja kaikkien esiintyjien seistessä hänen ympärillään. Intoutuivatpa jotkut orkesterinkin jäsenistä vähän tanssimaan heidän keskellään. Osa yleisöstäkin taputti heidän rytmissään ja huuteli kannustushuutoja, Olé! Olé! Vielä kerran kaikki kumarsivat yleisölle ja myrkyisät aplodit raikuivat konserttisalissa. 

Olin iloinen ja tyytyväinen lähtiessäni kotia kohti. Loppuillan mieleni kaihosi soittamaan kitaraa, niinkuin oli sinä iltana soitettu.