Jumalassa eläminen on ihanaa. Minä en vaihtaisi tätä nykyistä elämääni entiseen--jokseenkin ilmiselvästi--mistään hinnasta. Isä antaa minulle Iloa, onnea ja rauhan, jota ei löydä maan päältä, mutta hän ei myöskään pelkää suoda minulle omaa ristiäni--omaksi parhaakseni.

Eräs tuttavani Myyrmäestä soitti minulle muutamia päiviä sitten. Kuulin niillä nurkilla pyörivän muutamia ulkomaalaisia Romaneja kerjäämässä kaduilla. Hän pyysi minua majoittamaan muutamia noita poloisia luokseni, sillä nythän on ulkona kylmää ja leirintäalue, jossa nämä ihmiset tavallisesti majailivat oli häätämässä heitä pois. Ajattelin, että onhan se Jumalan tahdon mukaista auttaa lähimmäistään, ja "Ehkäpä Isä on antanut minulle tämän tehtäväksi, että siitä heille koituisi siunaus". Sovin sitten tapaavani nämä vähäosaiset hänen luonansa, jotta voisin heidät sieltä tuoda kotiini Espooseen.

Aloin siivoilemaan kotiani, ja kämppikseni kysyi miksi teen niin. Vastattuani hän rupesi miettimään kuulemaansa. Puhuin siitä vielä toisellekin kämppätoverilleni, joka myös jäi pohtimaan sitä. Jonkin ajan kuluttua he ilmoittivat minulle suhtautuvansa varauksella ideaani. He olisivat halunneet tietää lisää näistä ihmisistä. Toinen heistä, työpaikkani entinen oppilas, sanoi vielä ilmoittavansa koulun rehtorille. Mehän olemme asumassa täällä Espoon Steinerkoulun Kannatusyhdistyksen omistamassa asunnossa, ja koulun rehtori on heille vastuussa heidän omaisuutensa käytöstä.

Ajan myötä kaikki osapuolet olivat niin aikomustani vastaan, että ajattelin uhmata heidän tahtoansa tuomalla Romanit kotiini kaikesta huolimatta, sillä ajattelin "Onhan Herraa toteltava ennen esivaltaa". Tilanne meinasi eskaloitua täydelliseksi katastrofiksi.

Olin ruvennut ahdistumaan kaikesta tapahtuneesta jo aikaisemmin. Olin aivan siipi maassa ja olotilani näkyi päällepäin myös töissä. Jopa menetin hermoni erään lapsen tottelemattomuuteen niin äkisti, että KARJAISIN hänen nimensä niin kaamealla tavalla ääni särkyneenä, että säikähdin itsekin omaa ääntäni. Rupesin olemaan jo melko masentunut.

Ajattelin sitten onko todella Isän tahtona tuoda nämä Romanit minun tyköni. Kuulin nimittäin arvon kanssa-asujaltani, toiselta sivarilta, tällaisesta suorasta rikkomuksesta voivan tulla niinkin vakavia sanktioita kuin potkut töistä. En ollenkaan tiennyt miten toimia tai mitä Isä halusi minun tekevän. Rukoilin johdatusta. 

Puhuin sitten toisten iltapäiväkerhon ohjaajien kanssa, sillä he olivat panneet merkille väsymykseni. Saatuaan kuulla huoleni he kysyivät jos minulla olisi jotain ystäviä joita voisin pyytää auttamaan. Tulin ajatelleeksi Myyrmäessä asuvia sisaruksiani. Soitin heille ja sovin tapaavani heidät myöhemmin näiden miesten kanssa, jotta sitten voisimme keksiä yhdessä pohtia tilannetta.

En tavannut niitä mierolaisia. Kummastelin, mutta menin kaikesta huolimatta sen saman tuttavani luokse, joka minua pyysi auttamaan. Hän antoi minulle syödä ja kertoi auttavansa näitä kodittomia sekä rahallisesti että elintarpeilla. Ehkä se vähän auttoi, mutta olin todella henkisesti väsynyt. Matkalla sisareni ja veljeni luokse olin sekavassa tilassa epäillessäni olinko rikonut Jumalan tahtoa vastaan vaiko kulkenut oikeaan suuntaan. Matkalla sisareni ja veljeni luokse aloin laulamaan erään kuorossa oppimani laulun sanoja "And if my silence made you leave". Tämä sai minut vain entistä murheellisemmaksi.

Saapuessani minut toivotettiin tervetulleeksi sydämellisellä hymyllä, niin kuin monta kertaa aikaisemminkin. Taaskin rupesin suremaan. Kyynelehdin enkä saanut mitään sanotuksi, mutta ikävintä oli etten tiennyt mistä suruni lopullisesti johtui. Eihän tällaisen asian suremisessa ollut mitään mieltä.

Sitten rupesin juttelemaan. Puhuin pitkään. Vähän kerrallaan mieleeni tipahteli ajatuksia jotka olivat aikaisemmin jääneet kaihertamaan mieltäni. "Tuttavani sanoi Jumalan panneen minut koetukselle. Hän sanoi ettei esivaltaa pidä kuunnella koska eivät he ole uskovaisia. Siellä asemakappelin miestenpiirissä oli vakava veli, joka puhui minulle ikävästi. Kämppikseni uhkasi minun vielä häviävän tämän jutun. Hän sanoi, etten nyt kunnioita älyäni uhmatessani esivaltaa ja ettei Raamatulla ole mitään tekemistä tämän esivaltakysymyksen kanssa". Sain paljon neuvoja ja minun puolestani rukoiltiin.

Jälkiviisaana voisin sanoa vain olleeni yksinäinen. Olen etsiskellyt jotain kivaa seurakuntaa ja ihmisiä joiden kanssa kokea todellista pyhää yhteyttä. Ylenpalttinen murheeni johtui luultavasti tuon yhteyden puutteesta. Ei ollut ketään, jolle kertoa suruja ja iloja, eikä ketään jonka kanssai  jakaa yhteistä rakkautta. Helpotuin valtavasti siitä kohtaamisesta. Pystyin taas jopa nauramaan.

En ollut huolehtinut omasta hyvinvoinnistani riittävästi vähään aikaan, joten Herra osoitti minulle kuinka huonosti sellainen voi päättyä. Kuitenkaan hän ei hylännyt minua murheeseeni, vaan osoitti siitä ulospääsyn ja opetti samalla minulle tärkeän läksyn.

Näin Jeesus huolehtii minusta. Minulla on paljon kiittämistä kaikista saamistani siunauksista^^. Jumala ei omiansa hylkää, vaikka tilanne näyttäisi kuinka pahalta tahansa. Ylistys ja kunnia rakkaalle vapahtajalleni<3.